sunnuntai 27. syyskuuta 2020

 

Nellan tarina

- Väinö Kanervisto -

 

Isäni oli joskus nuoruudessaan ollut palveluksessa n. 10 km:n päässä Salusen talossa, jonka isäntä Eetu Salunen oli isäni lapsuuden toveri. Syksyllä 1914 olin 14-vuotias, isä kävi Salusella tarjoamassa minua sinne palvelukseen. Ensimmäisenä työpäivänä isäntäni itse neuvoi kädestä pitäen ne työt, jotka minulle tulevat kuulumaan. Tallin puhtaanapito ja karjanrehun ajaminen kotiin olivat päätyöt. Mieleenpainuvin asia oli se, kun isäntä nimesi minulle hevosen ja luovutti sen minun hoidettavakseni. Sen nimi oli Nella.

     Siihen aikaan oli kaikilla maaseudun pojilla päämääränä tulla aikuiseksi päästyään hevosmieheksi tai mieluummin hevosen omistajaksi. Minunkin toiveeni oli toteutunut, olin saanut nimikkohevosen. Se oli musta tamma, 15-vuotias, mielestäni komea ja kiiltäväkarvainen. Se oli luonteeltaan säyseä ja hyväntapainen. Minä hoidin sitä hyvin, kävin tarpeettomankin usein viemässä sille ylimääräisen ruoka-annoksen, leipä- tai sokeripalan. Kyllä se tunsikin minut hyvin, aina kun se näki minut, se muisti hirnahtaa.

     Nella oli talossa syntynyt ja kasvanut, ja talon hyviin tapoihin kuului kohdella eläimiä inhimillisesti. Eläin, jonka työkyky oli vanhuuden tai sairauden takia niin heikentynyt, että siitä ei enää ollut työhön, lopetettiin kotona. Sitä ei myyty enää vieraille ostajille kuten niin monessa muussa paikassa tehtiin. Markkinoilla näkyi hyvin paljon säälittäviä tapauksia, jossa vanha ja sairas hevonen oli myyty hevoshuijarille halvasta hinnasta.

     Niin tuli Nellankin vuoro päästä ansaitsemaansa lepoon v. 1917. Eräänä aamuna isäntä tuli luokseni ja sanoi: ”Mene sinä, Väinö, ja hae havuja tuonne riihipellon keskelle ja tee sinne kohtalaisen tilava ja paksu peti, olen käynyt hakemassa eläinlääkäriltä tainnutusnaamarin. Taluta Nella sinne petin keskelle, minä tulen tekemään Nellalle viimeisen palveluksen.”

     Siinä seisoi Nella-vanhus havujen keskellä valmiina vastaanottamaan vapauttavaa armon iskua. Isäntä astelee vakavana Nellan luo, ottaa tainnutusnaamarin ja asettaa sen vanhuksen päähän. Näyttää siltä, että isännän käsi vapisee, kysyy minulta (tarpeettomasti), onko naamari varmasti oikealla paikalla. Totean vain, että kyllä se on. Vielä toinen etujalka ylös, että kaatuminen tapahtuu tarkoitettuun paikkaan. Vielä viimeinen silmäys. Isäntä ottaa vasaran, antaa sillä pienen napauksen naamarin iskuriin, joka sytyttää panoksen. Kuuluu pieni, terävä pamaus. Ääntä päästämättä vaipui Nella havujen päälle toiselle kyljelleen, elon liekki sammui hiljalleen. Hetken kuluttua se vielä nosti ylväästi päänsä pystyyn työntäen etujalkansa eteenpäin ikään kuin pystyyn noustakseen. Se oli hyvästijättö meille ja niille tanhuville, joilla se oli varsana emonsa kanssa kirmannut ja varsinaisen tehtävänsä hevosena suorittanut. Pää painui hitaasti takaisin havujen päälle, viimeinen huokaus ja Nella oli poissa.

     En malta vielä jättää Nellaa rauhaan, jäi aikaisemmin kertomatta, että Nella sai vielä vanhoilla päivillään tuntea äitiydenkin iloa, sillä pari vuotta ennen kuolemaansa se synnytti orivarsan, jonka nimeksi pantiin Ilo. Varsa oli iloinen vekkuli, väriltään musta niin kuin emänsäkin. Nella piti hyvän huolen varsastaan, ainoastaan minä sain kosketella varsaa, muille se oli vihainen.

 


 Nella oli syntynyt 27.4.1893. Iäkkään tamman arvo kirjanpidossa oli vuonna 1915 muita talon hevosia alhaisempi. Ilo-orivarsan saadessaan Nellalla oli ikää 21 vuotta.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

6. joulukuuta 1917


Kuudes joulukuuta oli Salusella tavallinen torstaipäivä. Harmaalahdesta tultiin torstaisin työhön, niin tänäänkin. Lantapatterin tekeminen oli käynnissä B7-lohkolla. Pojat olivat koulussa, Urpo Koukkulassa, isommat Haapamäellä. Mäenpäästä Antin poika Vilho kävi myös Koukkulan koulua. Koukkulan koulussa oleville pojille päivä oli erikoinen, opettaja Santeri Raivo tuli luokkaan, otti seinältä tsaari Nikolain kuvan ja sanoi oppilaille: ”Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Saatte loppupäivän vapaata.” Pojille yllättävä vapaa sopi mainiosti, Urpo ja Vilho lähtivät yhtä matkaa hiihtämään kotiinpäin. Suojasää tuntui pojista mukavalta, muutama lumipallo matkalla heitettiin ennen kuin Vilho pääsi kotiinsa, Urpo vielä jatkoi matkaa. Kotiinpäin matka Mäenpäästä oli yhtä viilettämistä, hiihtolatu luisti tänään mainiosti. Toiseen suuntaan matka ylämäkeen oli paljon raskaampi. Eilen pakkasta oli ollut parikymmentä astetta, alkuviikon ankaran lumimyrskyn jäljiltä lunta riitti.

Tänään Eetu oli yksityisasioilla, ehkä Ruovedellä. Hän otti Urpo-pojalle 2000 mk henkivakuutuksen kertamaksulla, samalla hän maksoi Yrjö-pojan henkivakuutuksen kolmanneksen vuosimaksun. Samalla matkalla maksettiin Ruoveden maataloustuottajain paikallisyhdistyksen maksua 50 markkaa ja ostettiin lysoolia, mitä käytettiin puhdistusaineena. Varmasti uutiset itsenäisyysjulistuksesta tavoittivat niin Eetun kuin kotiväenkin nopeasti. Olihan tapahtumia maailmalla seurattu tiiviisti. Hyvä uutinen lämmitti mieltä, mutta moni asia heitti varjonsa tulevaisuuden ylle. Toteutuisiko itsenäisyys todella ja mitä seuraisi oman maan sisäisestä levottomuudesta?



Lähde: Ritva Eerolan kirjoittamat muistelmat Antti Mäenpäästä.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Terveisiä kesävierailta



Kesän kiireiden vuoksi blogin kirjoittaminen on ollut tauolla. Nyt voit lukea uutena tekstinä mitä Salusella tapahtui heinäkuun aikana.

Syyskuussa 1917



Kesän kiireiden vuoksi blogin kirjoittaminen on ollut tauolla. Nyt voit lukea uutena tekstinä mitä Salusella tapahtui heinäkuun aikana.