Nellan tarina
- Väinö Kanervisto -
Isäni oli joskus nuoruudessaan ollut palveluksessa n. 10 km:n päässä Salusen talossa, jonka isäntä Eetu Salunen oli isäni lapsuuden toveri. Syksyllä 1914 olin 14-vuotias, isä kävi Salusella tarjoamassa minua sinne palvelukseen. Ensimmäisenä työpäivänä isäntäni itse neuvoi kädestä pitäen ne työt, jotka minulle tulevat kuulumaan. Tallin puhtaanapito ja karjanrehun ajaminen kotiin olivat päätyöt. Mieleenpainuvin asia oli se, kun isäntä nimesi minulle hevosen ja luovutti sen minun hoidettavakseni. Sen nimi oli Nella.
Siihen aikaan oli kaikilla maaseudun pojilla päämääränä tulla aikuiseksi päästyään hevosmieheksi tai mieluummin hevosen omistajaksi. Minunkin toiveeni oli toteutunut, olin saanut nimikkohevosen. Se oli musta tamma, 15-vuotias, mielestäni komea ja kiiltäväkarvainen. Se oli luonteeltaan säyseä ja hyväntapainen. Minä hoidin sitä hyvin, kävin tarpeettomankin usein viemässä sille ylimääräisen ruoka-annoksen, leipä- tai sokeripalan. Kyllä se tunsikin minut hyvin, aina kun se näki minut, se muisti hirnahtaa.
Nella oli talossa syntynyt ja kasvanut, ja talon hyviin tapoihin kuului kohdella eläimiä inhimillisesti. Eläin, jonka työkyky oli vanhuuden tai sairauden takia niin heikentynyt, että siitä ei enää ollut työhön, lopetettiin kotona. Sitä ei myyty enää vieraille ostajille kuten niin monessa muussa paikassa tehtiin. Markkinoilla näkyi hyvin paljon säälittäviä tapauksia, jossa vanha ja sairas hevonen oli myyty hevoshuijarille halvasta hinnasta.
Niin tuli Nellankin vuoro päästä ansaitsemaansa lepoon v. 1917. Eräänä aamuna isäntä tuli luokseni ja sanoi: ”Mene sinä, Väinö, ja hae havuja tuonne riihipellon keskelle ja tee sinne kohtalaisen tilava ja paksu peti, olen käynyt hakemassa eläinlääkäriltä tainnutusnaamarin. Taluta Nella sinne petin keskelle, minä tulen tekemään Nellalle viimeisen palveluksen.”
Siinä seisoi Nella-vanhus havujen keskellä valmiina vastaanottamaan vapauttavaa armon iskua. Isäntä astelee vakavana Nellan luo, ottaa tainnutusnaamarin ja asettaa sen vanhuksen päähän. Näyttää siltä, että isännän käsi vapisee, kysyy minulta (tarpeettomasti), onko naamari varmasti oikealla paikalla. Totean vain, että kyllä se on. Vielä toinen etujalka ylös, että kaatuminen tapahtuu tarkoitettuun paikkaan. Vielä viimeinen silmäys. Isäntä ottaa vasaran, antaa sillä pienen napauksen naamarin iskuriin, joka sytyttää panoksen. Kuuluu pieni, terävä pamaus. Ääntä päästämättä vaipui Nella havujen päälle toiselle kyljelleen, elon liekki sammui hiljalleen. Hetken kuluttua se vielä nosti ylväästi päänsä pystyyn työntäen etujalkansa eteenpäin ikään kuin pystyyn noustakseen. Se oli hyvästijättö meille ja niille tanhuville, joilla se oli varsana emonsa kanssa kirmannut ja varsinaisen tehtävänsä hevosena suorittanut. Pää painui hitaasti takaisin havujen päälle, viimeinen huokaus ja Nella oli poissa.
En malta vielä jättää Nellaa rauhaan, jäi aikaisemmin kertomatta, että Nella sai vielä vanhoilla päivillään tuntea äitiydenkin iloa, sillä pari vuotta ennen kuolemaansa se synnytti orivarsan, jonka nimeksi pantiin Ilo. Varsa oli iloinen vekkuli, väriltään musta niin kuin emänsäkin. Nella piti hyvän huolen varsastaan, ainoastaan minä sain kosketella varsaa, muille se oli vihainen.
Nella oli syntynyt 27.4.1893. Iäkkään tamman arvo kirjanpidossa oli vuonna 1915 muita talon hevosia alhaisempi. Ilo-orivarsan saadessaan Nellalla oli ikää 21 vuotta.
